Työsuhdekeksintöjä koskee Suomessa laki oikeudesta työntekijän tekemiin keksintöihin (”työsuhdekeksintölaki”). Osittain pakottava laki sääntelee keksintöön liittyviä oikeuksia, keksinnöstä maksettavia korvauksia, keksinnön tehneen työntekijän oikeuksia ja velvollisuuksia, työnantajan oikeuksia ja velvollisuuksia sekä työsuhdekeksintöihin liittyviä korvausvaatimuksia ja riitoja.
Tässä blogissa, joka on järjestyksessä neljäs työsuhdekeksintöjä koskevassa sarjassamme, keskitytään keksinnöistä maksettaviin korvauksiin Suomessa.
Työntekijän oikeus saada keksinnöstään korvaus riippuu kahdesta päätekijästä:
Työsuhdekeksintölain 4 §:n mukaan oikeus keksintöön syntyy työntekijälle, vaikka keksintö olisi syntynyt hänen työsuhteensa aikana. Työnantajalla on kuitenkin oikeus ottaa kokonaan tai osittain oikeudet keksintöön, jos se on syntynyt työntekijälle kuuluvien työtehtävien täyttämiseksi tapahtuvan toiminnan tuloksena tai olennaisesti käyttämällä hyväksi työnantajan tai tämän kanssa samaan konserniin kuuluvan yrityksen liikkeessä tai laitoksessa saavutettuja kokemuksia. Sama koskee myös keksintöjä, jotka ovat syntyneet työntekijälle työssä tarkemmin määrätyn tehtävän tuloksena.
Jos työnantaja päättää ottaa itselleen oikeuden työntekijän tekemään keksintöön, työnantajalla on velvollisuus maksaa keksinnöstä kohtuullinen korvaus. Työntekijän oikeudesta keksinnöstä maksettavaan korvaukseen ei voida luopua ennakollisesti tehdyllä sopimuksella, ja asianmukaisesti toteutetut sopimusehdot, joilla työntekijä luopuu oikeudestaan, ovat käytännössä varsin harvinaisia.
On myös syytä muistaa, että lain oletuksena on se, että jos työnantaja ottaa itselleen oikeuden työntekijän tekemään keksintöön, sitä pidetään tältä osin patentilla suojattavissa olevana (ns. patentoitavuusolettama). Eli jollei työnantaja muuta osoita, keksintö katsotaan patentilla suojattavissa olevaksi, vaikka työnantaja päättäisi olla hakematta patenttia. Kun työnantaja on ottanut oikeudet keksintöön, päätös keksinnön suojaamisestakin jää työantajalle. Niinpä kohtuullisen korvauksen maksaminen ei ole suoraan sidoksissa patentin myöntämiseen, mutta se voi vaikuttaa maksettavan korvauksen määrään.
Työsuhdekeksintölain säännökset keksijälle maksettavan korvauksen osalta ovat varsin väljät. Lain 7 §:ssä säädetään, että korvausta määrättäessä on erityisesti otettava huomioon
Lisäohjeita on työsuhdekeksintöasetuksessa, jossa keskiössä on keksinnön arvo. Asetuksessa säädetään, että keksinnön täysimittaiset taloudelliset vaikutukset tulee ottaa huomioon, vaikka sen tuottama hyöty olisikin vain osa laajempaa hyödyttävää tulosta. Huomioon on otettava myös arvo, jonka työnantaja (ja mahdollisesti samaan konserniin kuuluva yritys) saa ottamalla itselleen oikeuden keksintöön, sekä muun muassa lisensoinnin kautta saatava mahdollinen arvo. Työnantajan saaman taloudellisen hyödyn on oltava mitattavissa, ja siitä voidaan vähentää kustannukset (kuten tuotekehitys-, investointi-, patentointi- ja markkinointikulut), jos ne ovat olleet välttämättömiä, jotta keksinnön mukaiset tuotteet on saatu markkinoille. Taloudellisen hyödyn laskentaan on mahdollista soveltaa myös lisenssianalogiaa.
Koska arvonmääritys on varsin monimutkaista, hyvin tavanomainen ja vakiintunut käytäntö on sopia vakiokorvauksesta, joka maksetaan usein kahdessa tai kolmessa vaiheessa. Tällaista vakiokorvausta määriteltäessä sovelletaan yrityksessä määriteltyjä työsuhdekeksintöjä koskevia periaatteita ja ohjeita. Useimmiten vakiokorvaus on keksinnöstä maksettava koko korvaus, mutta olosuhteet voivat luonnollisesti muuttua patentoidun keksinnön käyttöaikana, ja laissa tämä mahdollisuus on otettu huomioon.
Lain mukaan sen estämättä, mitä tuomiolla tai sopimuksella on määrätty korvauksesta, oikeus voi määrätä siitä toisin, mikäli olennaisesti muuttuneet olosuhteet antavat siihen aihetta. Keksijää ei voida koskaan velvoittaa palauttamaan jo suoritettua korvausta. Siten laki sallii vain lisäkorvauksen maksamisen keksijälle, jos keksintö osoittautuu ajan mittaan alun perin arvioitua arvokkaammaksi.
Välttääkseen oikeudenkäynnit ja varmistaakseen korvausten läpinäkyvyyden yritykset määrittelevät usein erityiskorvauksia koskevan mallin sekä perussäännöt ja vaatimukset olosuhteille, joiden on täytyttävä, ennen kuin lisäkorvauksia voidaan harkita ja maksaa.
Lopuksi on syytä huomata, että työntekijällä on myös oikeus panna korvauskanne vireille 10 vuoden kuluessa siitä, kun työnantaja on ilmoittanut ottavansa oikeuden keksintöön. Jos keksinnölle on haettu patenttia, kanne voidaan kuitenkin aina panna vireille vuoden kuluessa patentin myöntämisestä. Tämä tarkoittaa, että korvauskanteen voi saattaa jossain tapauksessa vireille vielä 10 vuoden määräajan jälkeenkin.
Työnantajien on kiinnitettävä erityistä huomiota keksintöprosessien hallintaan voidakseen turvata työsuhdekeksintölaista johtuvat oikeutensa, sillä laki on luonteeltaan varsin keksijää suosiva. Koska kohtuullisen korvauksen käsite on laissa ja työsuhdekeksintöasetuksessa varsin epämääräinen, on tärkeää laatia kaikkiin työntekijöihin sovellettavat korvauksia koskevat säännöt. Ne parantavat keksintöjen palkitsemisen läpinäkyvyyttä, edistävät työntekijöiden tasapuolista kohtelua ja ehkäisevät riitaisuuksia.
2 - osa: Työsuhdekeksinnöt Suomessa – työntekijöiden oikeudet ja velvollisuudet
3 -osa: Työsuhdekeksinnöt Suomessa – työnantajien oikeudet ja velvollisuudet