IPR-suojauksia koskeviin maksuihin on jo pitkään liittynyt myös erittäin negatiivinen, IPR-oikeuksien haltijoille pahimmillaan merkittäviä lisäkustannuksia aiheuttava ilmiö: huijauslaskut. Erehdyttämistarkoituksessa laaditut huijauslaskut ovat yleistyneet jatkuvasti. Viimeksi niistä kirjoitti Aamulehti 17.10. Tiivistämme erään varoittavan tapauksen (KKO 2011:84), jota käsiteltiin Suomessa niin käräjä-, hovi- kuin korkeimmassa oikeudessa. Tapauksen selvittämisen vaikeus kertoo siitä, että huijauslaskut ovat vakava ongelma elinkeinoelämässä ja että jokaisen laskun kohdalla on syytä olla tarkkana.
Vuonna 2004 ilmenneessä ja vuonna 2011 KKO:n ratkaisemassa tapauksessa oli kyse siitä, että itävaltalainen yhtiö oli lähettänyt 6 694 suomalaiselle yritykselle tai yhteisölle 587 euron suuruisen hyväksyntäsopimuksen eli tarjouslaskun. Laskun liitteenä oli tilisiirtolomake.
Kirjeen sisältö muistutti erehdyttävästi viranomaisen lähettämää tavaramerkin rekisteröintimaksua: kirjeessä oli kuvattu vastaanottajan tavaramerkki ja rekisteröintitiedot. Toisaalla kirjeessä mainittiin kuitenkin huomaamattomin elementein, että kirje oli tarjous vastaanottajan tavaramerkin julkaisemisesta lähettäjän ylläpitämässä tietokannassa.
Kirjeen esittämän maksun suoritti jopa 315 vastaanottajaa. Sittemmin Helsingin käräjäoikeuteen viedyn riitatapauksen lähes jokainen kuultu kirjeensaaja kertoi luulleensa, että kirje oli yhteisöä velvoittava viranomaismaksu tavaramerkin säilyttämisestä. Tähän johtopäätökseen myös KO vuonna 2009 ratkaisussaan päätyi: Kirjeen lähettäjä oli tahallaan erehdyttänyt vastaanottajia, ja vastaanottajalta vaadittava tavanomainen huolellisuus oli näissä olosuhteissa alentunut.
Itävaltalaisyhtiö tuomittiin törkeästä petoksesta ja määrättiin maksamaan asianosaisille korvauksia.
Tuomitun yhtiön valitettua päätöksestä hovioikeuteen ryhdyttiin tarkemmin selvittämään, olivatko laskun maksaneet kirjeensaajat tarkoittaneetkin maksaa tavaramerkkien julkaisemisesta kirjeen mainitsemassa tietokannassa. Tällaisen palvelun tarjoaminen oli argumentti, johon itävaltalaisyhtiö itse vetosi. Ennen kirjeen lähettämistä yhtiö oli selvittänyt kirjeensä sisällön laillisuuden suomalaisella asianajajalla. Sen mukaan kirjeessä ei sinänsä ollut mitään, mikä ei olisi pitänyt paikkaansa.
Hovioikeuden kuulemissa todisteluissa kuitenkin selvisi, että kukaan asianosaisista ei ollut jälkikäteen pitänyt tarpeellisena saada edustamansa yrityksen tai yhteisön tavaramerkkiä tarjottuun tietokantaan.
Käsittelyssä nousi esiin eriäväkin kannanotto. Sen mukaan kirje oli lähetetty tahoille, joiden nimenomaisena tehtävänä oli normaalistikin käsitellä vastaavanlaisia kirjeitä. Kirjeen tarkempi sisältö ja sen tosiasiallinen luonne tarjouksena, ei viranomaislaskuna, olisi ollut selvitettävissä vain käyttämällä normaalia huolellisuutta ja lukemalla kirje tarkemmin. Kuultujen todistelujen mukaan osa kirjeen saaneista oli käyttänyt sen lukemiseen vain muutamia minuutteja.
Tämän kannan mukaan itävaltalaisyhtiö ei olisi menettelyllään syyllistynyt sen syyksi luettuun petokseen.
Hovioikeus piti kuitenkin käräjäoikeuden päätöksen ennallaan ja katsoi, että kirje oli tarkoituksellisesti laadittu erehdyttäväksi. Itävaltalaisyhtiö valitti ratkaisusta korkeimpaan oikeuteen.
Korkeimman oikeuden käsittelyssä esiin otettiin vielä samassa asiassa annettuja muissa Euroopan valtioissa annettuja ratkaisuja. Kirjeet lähettänyt taho vetosi siihen, että vastaavanlaiset kirjeet olisi Espanjassa ja Itävallassa todettu laillisiksi.
Korkein oikeus punnitsi perinpohjin myös lähetetyn kirjeen markkinointikirjeelle tyypillisiä ominaisuuksia. Asiasta teki monimutkaisen se, että lähetetty kirje muistutti hyvin monilta osin yleistä markkinointitarkoituksissa lähetettyä kirjettä. Tällaiseen kirjeeseen liitetään usein oheen lasku tai tilisiirtolomake, jolla palvelu voidaan maksaa. Tapauksen itävaltalaisyhtiöllä oli kuin olikin olemassa sellainen riidaton ja jo pitkään toiminnassa ollut verkkosivusto, jonka tietokannassa tavaramerkin rekisteröinti olisi voitu julkaista.
Korkein oikeus kuitenkin kiinnitti huomiota siihen epäjohdonmukaisuuteen, että lähetetyssä kirjeessä ei millään tavoin perusteltu, mitä hyötyä kirjeen saaja saisi tarjotusta tavaramerkin julkaisemisesta tietokannassa. Tämä oli markkinointikirjeelle poikkeava ominaisuus.
Punnittuaan huolellisesti, täyttyivätkö tapauksessa petoksen ja toisaalta erehdyttämisen tunnusmerkit, oliko itävaltalaisyhtiön toiminta tahallista ja tavoiteltu taloudellinen hyöty oikeudetonta sekä miten asianomaisen selonottovelvollisuus tässä tapauksessa toteutui, KKO päätyi ratkaisussaan siihen, että itävaltalaisyhtiö oli syyllistynyt törkeään petokseen, josta se oli aiemmissa tuomioistuimissa tuomittu rangaistukseen.
Tapaus on laajemmin luettavissasi Finlexin tietokannassa www.finlex.fi, josta se löytyy numerolla KKO 2011:84.
Tapauksessa mainittu huijauslasku lähetettiin saajilleen jo reilu kymmenen vuotta sitten. Tänä päivänä teknologia huijauslaskujen laatimiseksi on monipuolista ja työn jälki yhä laadukkaampaa. Haluammekin painottaa kaikille asiakkaillemme, että jokainen IPR-oikeuksiin liittyvä lasku, joka ei selkeästi ole lähetetty oman luotettavan IPR-toimistosi toimesta, kannattaa lukea huolella. Valideja laskuja voi tulla toisiltakin tahoilta. Mutta jos laskussa on elementtejä, jotka herättävät ihmetystä, suosittelemme ottamaan yhteyttä omaan asiamieheesi.